Sivujuonne

 

Ensimmäinen työpäiväni Tornissa. Sovinko joukkoon? Opinko tarpeeksi nopeasti? Jännittää… Mitähän tästäkin tulee? Olin aloittamassa työt yhdessä Tampereen parhaista cocktail-baareista, tietämättä yksinkertaisintakaan asiaa juomien tarjoilusta.

Ensimmäisenä päivänäni kaadoin tarjottimellisen soppakulhoja, jotka kaikki hajosivat sirpaleiksi lattialle, pitäen niin valtavaa meteliä, että uskoin sen kuuluneen 25:stä kerroksesta alakerran vastaanottoon asti. Luulin kuolevani häpeään…

Vuosi myöhemmin olen tutustunut uskomattomiin ihmisiin. Pelkoni siitä, että olen tyhmä ja hidas enkä osaa mitään osoittautuivat turhiksi. Olen oppinut paljon ja nopeasti, niin itsestäni kuin ammatistani. Olen myös ollut välillä niin väsynyt, että pelkkä ajatuskin aamulla luennolle heräämisestä  on tuntunut suorastaan ylitsepääsemättömältä ja silti palaan aina tekemään uutta vuoroa.

  Kun päätin hakea Torniin töihin, tein päätökseni totta puhuen talon näyttävyyden takia. Nykyään talo on kuitenkin paljon enemmän kuin sen pramea ulkokuori. Sisällä ovat mahtavat työkaverit ja työpaikka, joka toimii vuoroin henkireikänä vuoroin maailman suurimpien turhautumisen tunteiden kohteena.

Muutaman vuoden kuluttua valmistun unelmieni ammattiin rakennusarkkitehdiksi ja sen jälkeen baarialan työt saattavat jäädä vain lyhyeksi sivujuonteeksi elämässäni. Olen kuitenkin uskomattoman kiitollinen kaikesta oppimastani ja mahtavista kokemuksista.

Rakennusalalle 7-vuotiaana

Koti on kaunis sana, joka sisältää voimakkaan tunnelatauksen. Minulle koti tarkoittaa perhettä, paikkaa rentoutua, omaa rauhaa ja muistoja lapsuudesta ja nuoruudesta. Kodin arvo kasvaa, kun siihen ottaa etäisyyttä. Sanotaan, että välillä on mentävä kauas nähdäkseen lähelle. Näin kävi myös lähtiessäni opiskelemaan ja muutettuani omaan asuntoon Tampereelle 200km päähän kotoa. Nyt tosiaan näen myös kotini uusista näkökulmista.

 

Yksi merkittävä uusi näkökulma kodin tarkasteluun tulee opiskelualaltani. Rakennusarkkitehtiopiskelijana olen alkanut arvostamaan lapsuudenkodin lämmön ja muistojen lisäksi myös sitä työtä, joka kodin eteen on tehty. Työtä, jonka isäni teki suunnitellessaan rakennusta, ja tekemäämme työtä rakentaessamme taloa yhdessä kukin omien kykyjensä mukaan.

 

Olin 7-vuotias ostaessamme tontin, jonka heinikko ylsi leukaani saakka. Olin 9, kun lähdin ensimmäistä kertaa kävelemään aamulla kouluun uuden kotimme ovista. Tähän väliin mahtui paljon työtä koko perheeltä. Myös oma osuuteni vaikutti vielä tuolloin suurelta. Lieneekö naulojen keräämisellä ja mittojen ottamisella ollutkaan niin suurta merkitystä enää jälkeenpäin ajateltuna, mutta voin silti edelleen sanoa olleeni rakentamassa sitä rakennusta, jota voin vielä nykyäänkin kutsua kodikseni.

 

Kodin rakentaminen on ollut merkittävä osa lapsuuttani, ja työtä riitti yläkerran ja pihan valmistelussa vielä pitkään muuton jälkeenkin. Projekti oli suuri ja siitä jäi käteen muutakin kuin rakennus. Silloin syttyi ensimmäinen kipinä rakennusalalle. Se on kytenyt hiljaisena jossain taustalla, kunnes oli lukion jälkeen viimein aika tehdä valintoja ammatinvalinnan suhteen ja tämä kipinä loisti kirkkaana mielessä.

 

Tämä elämäni ensimmäinen rakennusprojekti on muodostanut päähäni tietyn mielikuvan rakennusalasta. Mielenkiinto on kasvanut hiljalleen iän karttuessa ja rakennusalan kokemusten lisääntyessä. Nyt koen myös löytäneeni itselleni minua eniten kiinnostavan paikan alalta. Seuraavaksi aika näyttää, kuinka pitkälle 7-vuotiaan kipinä kantaa.

 

Haaveideni maisemat

Eräitä parhaita lapsuutenimuistojani ovat retket, joita teimme kesäisin äitini lapsuudenmaisemiin.

Äitini kotitalo sijaitsee Salahmilla kylän läpi kulkevan joenrannassa. Olen liian nuori muistaakseni mitään siitä talosta, mutta joen vastarannalla sijaitsevaa vanhaa kartanoa en voi koskaan unohtaa.

Kun äitini, mummoni ja tätini kuljeskelivat vanhan kotinsa ympärillä ja keskustelivat talon ja koko alueen uusista asukkaista, minä en voinut irrottaa katsettani kartanosta. Ihailin sen ulkonäköä ja pihapiiriä. Suunnittelin kuinka jonain päivänä ostaisin sen ja muuttaisin sinne asumaan. Ehkä vielä jonain päivänä muutankin.

 

 

232 askelmaa

Seison rinteen juurella metsän keskellä. Aurinko paistaa enää puiden latvoihin.

On ehdittävä ylös ajoissa, jotta näkisin auringonlaskun. Katson eteeni.

Kapeat jyrkät rappuset vievät näkötornille. Jäljellä on enää 232 askelmaa.

 

Kaikki ne 232 askelmaa kannatti.

                 

Mäntänvuoren näkötorni on rakennettu Mäntänvuoren luonnonsuojeualueen korkeimmalle kohdalle.

 

Hakamettän vuoristorata

Taisto on jo tältä kaudelta tauonnut Hakametsässä. Vaikka tällä kertaa osana oli maistaa tappion karvasta kalkkia on silti hinku ja odotus seuraavaa kautta kohden jo kova.

Hakametsä on paikkana se missä voi unohtaa kaikki huolet ja murheet, toisaalta se voi myös tuoda uusia tilalle. Ne ovat kuitenkin yleensä helpompia käsitellä ja niitä voi purkaa rauhassa huutamalla ja raivoamalla ihan luvan kanssa.

En koskaan ole ollut huvipuistoihmisiä , mutta silti rakastan Hakamettän vuoristorataa. Tunteet menevät pelin mukana nollasta sataan ja takaisin nollaan sekunneissa.

Ikimuistoisimpia kokemuksia on keväältä 2016  kuudennesta finaalista. Kahdeksan sekuntia ennen loppua Tappara sai suljettua kiekon laitaan hyökkäyspäädyssä ja mestaruus näytti varmalta. Tapparan Juhani Jasulle kuitenkin vihellettiin jäähy (en edelleenkään ole ymmärtänyt tuomiota) ja IFK sai vielä hyökkäyspään aloituksen. Tappara sai kuitenkin purettua kiekon ja mestaruus näytti varmalta. IFK sai kuitenkin kiekon vielä maaliin summerin soidessa ja maalia tarkasteltiin pitkään videolta. Lopulta vapauttava tuomio kuitenkin tuli.

Ensi syksynä alkaa toiseksi viimeinen liigakausi Hakametsässä. Vaikka uutta hallia on odotettu pitkään, tulee ikävä kuitenkin olemaan kova.

Torilla tavataan!

 

Ainutlaatuinen luonto

Kohti paikkaa kotoisaa

on mukava tallustaa.

Perillä odottaa maaseudun rauha

ja rannan tuntumassa lämmin sauna.

Vieraat ovat tupaan tervetulleita aina,

ruokailun jälkeen ei huolet paina.

Vartioina toimii kaksi kissaa,

ne eivät yhtään herkkupalaa missaa.

Koivikko sijaitsee Lieksassa Pielisen rannalla. Siellä mieli lepää ja suuremmatkin huolet unohtuvat. Naapurimökkille ja autotielle on matkaa kilometri, joten ainoat mökillä kuuluvat äänet ovat linnunlaulu ja veden liplatus.

Vastarannalla kohoavat Kolin jylhät rinteet vehreine metsineen. Talvisin on mahdollista ajaa veden päällä, kun Pielisen poikki kulkeva jäätie avataan autoilijoille. Lieksa on kovin uniikki paikka, joka kannattaa nähdä omin silmin.

Kestävä koti hirrestä

Kotitaloni Lehtoranta Reisjärvellä on minulle ehdottomasti tärkein yksittäinen rakennus tai paikka. Se on 125-vuotisen historiansa aikana nähnyt pitkän siivun isäni äidin suvun vaiheista.

Kuvassa vasemmalla on mummuni isä hevosensa kanssa Lehtorannan talon päädyssä joskus 1920-luvulla. Kuva huokuu paikallishistoriaa ja aikansa tunnelmaa.

On aika uskomatonta, että paitsi samat peruskivet kuin kuvassa, myös samat alkuperäiset ulkovuorilaudat ovat yhä paikoillaan.

Lehtorannan talon vieressä, kulmittain samassa pihapiirissä on toinen, alkujaan ihan samanlainen talo. Se korjattiin 1970-luvulla ilman parempaa tietoa. Pesuhuoneen alle rossipohjan sisään valettiin maanvarainen betonilaatta. Talo homehtui pilalle parissa vuosikymmenessä. Perinteisiin rakenteisiin ei aina sovellu kaikkein modernein korjaustapa.

Isäni remontoi talon 90-luvun lopulla ja siitä tuli perheellemme koti. Rossipohjainen hirsitalo perinteisesti rakennettuna ja korjattuna on osoittautunut kestäväksi ratkaisuksi. Se vaikuttaa kestävän ja pysyvän perheemme ja sukumme keskuspaikkana vielä toisetkin sata vuotta.